Osa 8: Anna tehdä itse

… jatkoa

Meillä vanhemmilla on taipumus tehdä asioita lastemme puolesta. Lähtiessämme sille tielle opimme hiljalleen tekemään heille kuuluvia asioita yhä paremmin ja tehokkaammin. Ja mitä sujuvammin opimme niitä itse tekemään, sitä harvemmin maltamme katsoa lastemme ponnistelua niiden parissa.

Ripa näyttää olevan luontainen onnistuja tämän ansan välttämisessä:

Anna lapsen tehdä itse
Sarjakuvaotteet kirjasta Jäntti, L. & Hirvonen, K. (2016). Murkkumotivaation avaimet.

Mitä tästä seurasi, siitä jatkossa …

Etävaari hommissa

Tarjosin apua. En ollut oikein varma, mihin ryhdyin. Tokaluokkalainen lapsenlapseni aloitti olosuhteiden pakosta kotiopiskelun ja ilmoittauduin tukemaan häntä kotoani käsin etäyhteydellä. Hänen vanhempansa tekevät etätöitä ja huolehtivat samalla viisihenkisestä perheestään.

Aloitimme puolitoista viikkoa sitten. Sain vanhemmilta etukäteen opettajan lähettämän Wilma-viestin, mitä seuraavana päivänä olisi hyvä saada aikaan. Ensimmäisenä kiinnittyi huomio viestin sanamuotoihin. Viestissä kaikin tavoin vältettiin antamasta kuvaa, että kyseiset tehtävät olisi pakko tehdä. Se tuntui hyvältä, sillä aavistan, että monet vanhemmat saattavat olla todella kovilla huolehtiessaan omasta työstään ja samalla perheestään koko päivän ajan. Ope selvästi näytti huomioivan tämän.

Mietin, että olenko nyt ryhtymässä etäopettajaksi. Nopeasti tulin siihen tulokseen, että en. Lapsellahan on opettaja, joka antaa tehtäviä ja seuraa etenemistä. Päätin ryhtyä jonkinlaiseksi oppimisen ohjaajaksi. Wilma-viestissä kerrottiin tarpeelliset oppikirjojen sivut ja annettiin linkki pilvipalveluun, josta mm. matematiikan tehtävät ja niiden vastaukset löytyivät. Päätin tehdä open viestin pohjalta lukujärjestyksen seuraavaksi päiväksi.

Seuraavana aamuna lähetin jännittyneenä videoneuvottelukutsun vanhempien sähköpostiin. Saimme ensimmäisen yhteyden aikaan aika lailla sovitusti klo 10. Äänikin rupesi kuulumaan, kun huomasin laittaa kuulokkeet päähäni. Kuvaan ilmestyi syvään haukotteleva, hieman hymyilevä tyttö, ja vanhemmat varovasti siirtyivät syrjemmälle.

Sitten se alkoi. Jaoin näytölläni opettajan lapselle suunnatun viestin ja annoin hänen lukea sen rauhassa. Sitten odotin… ja odotin. Lopulta kävi ilmi, että hän oli lukenut viestin aikoja sitten, mutta en ollut hoksannut sopia mitään merkkiä loppuun pääsemisestä. Nauroimme sopiessamme merkkejä erilaisiin tarkoituksiin. Päädyimme käsimerkkeihin, minkä jälkeen tämäkin sujui jatkossa paremmin. Sitten jaoin hänen näytölleen lukujärjestyksen, sen, jonka olin edellisenä iltana tehnyt. Se sai hyväksynnän ilman muutoksia. Tai, en ole ihan varma, tulinko edes kysyneeksi muutostarpeita. Ehkä tokaluokkalaisen kanssa ei kannata ruveta liikaa neuvottelemaan.

Matikka meni loistavasti. Oli palkitsevaa huomata oivaltamisen ilmeitä ja onnistumisen hymyjä. Saattoi ehkä vähän häiritä keskittymistä, kun vaarin iso naama näkyi hänen näytöllään seuraamassa työskentelyä. Aika nopeasti älysin lopettaa näytöltä tuijottamisen ja ruveta lukemaan kirjaa. Vain välillä vilkaisin, onko homma vielä meneillään. Sitten tarkistimme tehtävät. Olin merkannut lukujärjestykseen ylimääräiset taituritehtävätkin. Ne sujuivat siihen asti, kunnes hän kysyi neuvoa. Yhtäkkiä edessäni oli ongelmanratkaisutehtävä, jonka ratkaisusta en osannut heti antaa minkäänlaista vinkkiä. ”Öh”, sanoin vähemmän fiksusti, mutta sitten kokosin itseni. Lupasin lähettää illemmalla pari vinkkiä, kuinka hän voisi lähestyä asiaa. Huh, pyyhin hikeä. Sitten näin taas syviä haukotuksia, mutta myös hymyjä. Tuli mieleeni, että koulussahan muistaakseni pidettiin silloin tällöin välitunteja. Ehkäpä olisi tauon paikka.

Vartin päästä jatkettiin. Open viestissä sanottiin, että tee tehtäväkirjasta sivut 50 ja 51. Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä tehtäväkirja ja mikä aine, mutta rohkeasti sanoin, että nyt tehtäväkirja esiin ja tee sieltä sivut 50 ja 51. Hämmästyksekseni alkoi tapahtua ja sekin homma tuli tehdyksi. Pyydettyäni näyttämään tulosta näin välillä kirjan ja välillä hymyilevät kasvot. Sen verran ehdin kirjasta nähdä, että äikän tehtävät oli nyt tehty. Myöhemmin kirjat ja vihot rupesivat pysymään niin paljon paikoillaan kameran edessä, että saatoin nähdä tekstit ja välillä myös pyytää miettimään jotain kohtaa uudelleen.

Huomasin vähitellen, että homman idea voisi olla rytmittää open päivittäisessä viestissä olevat asiat sopivaksi lukujärjestykseksi. Hyväksi työskentelyjakson pituudeksi alkoi muodostua noin puoli tuntia, jonka jälkeen kannatti pitää vähintään 10 minuutin tauko. Ruokatauko luonnollisesti pitempi. Ilokseni huomasin myös, että tokaluokkalainen osaa olla täsmällinen. Kun sovittiin, että palataan välitunnilta tai itsenäisistä tehtävistä vaikka klo 11.50, päästiin jatkamaan juuri silloin.

Olemme tehneet kaikenlaista sellaista hauskaa, mikä ei heti ensimmäisenä etätyöskentelyssä tule mieleen. Rakensimme molemmat paperilennokit ja pidimme niillä pituuskisan,  matikassa kun piti mitata erilaisia asioita. Kuntopiiri sujui etänä hyvin, samoin videoiden katsominen. Jaetulla näytöllä pystyy helposti seuraamaan työskentelyä erilaisissa verkkoympäristöissä ja samalla juttelemaan siellä näkyvistä asioista. Suorastaan kateellisena olen myös päässyt tutustumaan open linkittämiin video-oppimateriaaleihin. Yksi suosikeistani on tämä Katti konsertissa: https://areena.yle.fi/1-50369349

Kunnioitus opettajan työtä kohtaan on jatkuvasti lisääntynyt. Oli myös hienoa nähdä, kuinka merkittävää lapselle oli nähdä oman open lukevan kirjaa videolla.

Voimia ja jaksamista kaikki opet! Olette tärkeitä!

Ja sinä, joka haluat tietää tämän tyyppisestä etäohjauksesta lisää, kysy rohkeasti, vaikka kommenttikentässä! Kerron ja autan mielelläni niin paljon kuin suinkin ehdin. Onnistumisen hymyn näkeminen vastaa vähintään neljäsosaa halauksesta ja niitä saattaa nähdä useita!

Miksi verkkovalmennus?

Tästä se alkoi. Reilut kuusi vuotta sitten tein ensimmäisen vanhemmille suunnatun videon silloisella kännykälläni iPhone 4:llä. En enää muista kuinka monta ottoa tein, mutta uuvuttuani tekemiseen lopputulos näytti tällaiselta:

Se muuten, mitä opettajista tuossa lopussa mainitsen – kuudenkin vuoden jälkeen olen täysin samaa mieltä.

Erilaista itse tehtyä materiaalia on tuon videon jälkeen kertynyt paljon. Lyhyitä some-viestejä, kirjoja, sarjakuvastrippejä, videoita ja esityskalvoja. Alan kirjallisuuttakin on tullut hankittua melkoinen pino, jopa luettukin niistä suurin osa. Olen myös kohdannut satoja, ehkä tuhansia vanhempia, eniten koulujen vanhempainilloissa.

Kaiken tuon pohjalta on jo pidemmän aikaa tuntunut, että koululaisten vanhempien pitäisi saada tukea nykyistä helpommin. He elävät kiireistä elämänvaihetta ja siksi tukea saisi olla saatavissa ajasta ja paikasta riippumatta. Sen pitäisi lisäksi olla henkilökohtaista, sillä lapset, aikuiset, perheet ja tilanteet ovat kaikki erilaisia. Yleiset ohjeet harvoin sopivat juuri omaan tilanteeseen. Tärkeää on myös muistaa, ettei kukaan ulkopuolinen voi ymmärtää tilannetta sillä syvyydellä, mitä vanhemmat itse. Siksi ratkaisun avaimet ovat eniten vanhemmilla itsellään.

Pidän ajatuksesta, että tuo ulkopuolinen – valmentaja – ikäänkuin valaisee taskulampulla sellaisiin suuntiin, missä niitä avaimenreikiä saattaisi olla. Tarinat, kuten tuossa videossa, ovat yksi valaisun kohde. Ne sisältävät tunteita ja viestivät arvoista, mikä innostaa pohtimaan juuri siihen tilanteeseen liittyviä vaikutusmekanismeja. Nämä yleensä automaattisesti peilautuvat omaan tilanteeseen. Muita valaisun kohteita ovat vaikutusmekanismeja selittävät teoriat. Ne ovat yllättävän usein tyyppiä ”kuinka en tullut tuota aikaisemmin ajatelleeksi”, eli tuntuvat itsestäänselviltä, kun ne on ensin jotain kautta hoksannut. Toisinaan ne ovat ristiriidassa oman ajattelun kanssa, mikä saa aikaan hyödyllistä pohdintaa.

Viime keväänä lähdimme kokeilemaan näiden ajatusten toteuttamista normaalia henkilökohtaisemmalla verkkovalmennuksella. Palaute oli rohkaisevaa. Eräs osallistuja mm. totesi: ”Kun osallistuu tähän, pakottaa itsensä pysähtymään asian äärelle, miettimään ja pohtimaan, pusertamaan itsestään vastauksia kysymyksiin. Tätä ei tulisi ihan itsekseen tehtyä kovin tehokkaasti, vaikka esim. perehtyisikin alan kirjallisuuteen tms. (mitä en ole tehnyt).”

Kesällä Porstua, sosiaalialan yrittäjien yhteisö, tuli mukaan vahvistamaan suunnittelua. Se toi tekemiseen todella vankkaa neuropsykiatrista, erityiseen tukeen liittyvää asiantuntemusta. Juuri nyt olemme yhdessä viimeistelemässä uudistettua koululaisten vanhempien verkkovalmennusta. Se lähtee entistäkin enemmän osallistujan omasta tilanteesta. Valmennusympäristö on viimeistä silausta vaille valmis ja oman valmennuksen pääsee aloittamaan jo elokuun puolella.

Ja vielä ne tärkeimmät syyt, miksi olemme verkkovalmennuksestamme niin innoissamme:

Kuka tahansa vanhempi

  • pääsee nopeasti liikkeelle, ehkä jo saman päivän aikana
  • pääsee heti purkamaan omaa tilannettaan
  • saa juuri omaan tilanteeseen liittyvää helppolukuista aineistoa, tehtäviä ja kysymyksiä
  • voi edetä juuri itselleen sopivina aikoina missä vain, mistä verkkoyhteys löytyy
  • pystyy miettimään vastauksia kysymyksiin ja tehtäviin kaikessa rauhassa
  • voi kysyä juuri silloin, kun kysymys sattuu juolahtamaan mieleen
  • löytää kaiken aineiston yhdestä paikasta ja voi lukea sitä helposti tietokoneella, tabletilla tai kännykällä

Tervetuloa valmennukseen! Esitteen siitä löydät tästä. Valmennukset alkavat 28.8.2019

Kilpailevat houkutukset

Nykymaailma on tulvillaan houkutuksia, jotka kilpailevat kouluasioiden kanssa. Esimerkiksi monet pelit ja sosiaalinen media on tehty niin koukuttaviksi ja nopeasti palkitseviksi, että ne saattavat ruveta hallitsemaan elämää kohtuuttomasti. Ei mikään ihme, sillä niitä suunnittelemassa on kokonainen motivaatiopsykologien armeija. Vanhemmalla on kuitenkin puolellaan lapsensa motivaation tuntemus – tai ainakin mahdollisuus oppia se tuntemaan. Myös perinteisemmät houkutukset, kaverit ja harrastukset, ovat vahvasti vaikuttamassa ajankäyttöön.

Houkutusten hallinta

Tilanne saattaa olla sillä tavalla kummallinen, että lapsi tai nuori tietää hyvin, kuinka kannattaisi toimia, mutta ei kuitenkaan saa toimituksi niin. Käyttäytymisen muuttamiseen voi olla jopa selvä suunnitelma, joka on tehty hyvässä yhteisymmärryksessä vanhempien kanssa, mutta jossain vaiheessa hyvä aie ikäänkuin lipsahtaa sivuraiteelle. Tällöin seuraavien asioiden huomaaminen helpottaa ja auttaa eteenpäin kohti ratkaisua:

  • aivoissamme olevat erilaiset mallit, peukalosäännöt, tavat ja tottumukset hallitsevat jopa 95% käytöksestämme. Tätä kutsutaan usein ”selkäytimellä” toimimiseksi tai rutiiniksi. Tuo ”autopilotti” helpottaa elämäämme, koska ei tarvitse aina erikseen miettiä, kuinka jokin arjen asia hoidetaan ja tietoinen mieli mieli voi keskittyä uusien ja vielä vaikeiden asioiden oppimiseen. Haittapuolena tässä on, että ”autopilottia” tulee usein käyttäneeksi myös sellaisissa tilanteissa, mihin se ei sovi ja mikä vaatisi perusteellisempaa ajattelua. Se myös vahvana käyttäytymisen ohjaajana saattaa kaapata vallan hyvältä muutokselta milloin tahansa.
  • muutos käyttäytymiseen merkitsee jostain totutusta mallista luopumista. Vanha malli voi kuitenkin olla aivoissamme ”johdotettuna” niin vahvoilla ”johtimilla”, että se tämän tästä uhkaa jyrätä suunnittelemamme järkevän muutoksen.
  • repsahduksia, epäonnistumisia muutoksessa, tapahtuu väistämättä, niitä tuskin kukaan voi välttää. Se kannattaa nähdä lapsen tekemän muutoksen suunnittelun keskeneräisyytenä, ei lapsen epäonnistumisena. Kyseessä voi ajatella olevan pienten parannusten avulla etenevä ”tuunausprosessi”, jossa edetään jatkuvan kokeilemisen ja parantamisen tietä. Saatetaan kokeilla esimerkiksi pelikonsolin säilyttämistä vähän hankalissa, erilaisissa tärkeitä asioita mieleen tuovissa paikoissa.
  • suunnitelman tulee olla sopusoinnussa lapsen minäkäsityksen kanssa. Vanhempien mielestä hyvä ja heille toimiva suunnitelma saattaa olla täysin toimimaton lapselle.
  • hyväkään suunnitelma ei toimi ikuisesti, koska kaikki muuttuu jatkuvasti.
  • tahdonvoima ja päätöksentekokyky ovat rajallisia resursseja ja väsyvät päivän mittaan. Tehty suunnitelma saattaa vaatia kohtuuttomia voimavaroja lapselta.
  • empatiaa ja myötätuntoa tarvitaan paljon

Näiden asioiden huomioiminen antaa hyvän pohjan käyttäytymisen muutoksen suunnittelulle kestävällä tavalla.

Ylläoleva teksti on ote Educonsin ”Lykkäämisestä tekemiseen” -verkkomateriaalista, jota pieni pilottiryhmä parhaillaan testaa. Se syventää samannimisen sarjakuvatarinan oppeja tekemiseen kannustamisesta ja johdattelee suunnittelemaan käyttäytymisen muutosta kestävällä tavalla.

Kannusta tekemiseen!

Mitä sinulle kuuluu?

Aika yksinkertainen kysymys. Kulunutkin, voisi joku sanoa. Se ei kuitenkaan ole hassumpi tapa aloittaa tapaaminen, kohtasipa lapsen tai aikuisen.

Silloin, kun tuo kysymys ei ole pelkkä kohtelias muodollisuus, se heijastaa aitoa lämpöä ja välittämistä. Se antaa toiselle mahdollisuuden olla juuri se itsensä, mikä sillä hetkellä on ja hän voi kertoa juuri siitä asiasta, mikä sillä hetkellä on mielessä.

Kysymykseen voi saada monenlaisia vastauksia. Uupunut ihminen saattaa puhjeta itkuun. Joku voi vetäytyä taaksepäin pelätessään tilannetta, mihin rehellinen vastaus saattaisi johtaa. Joku toinen saattaa näyttää suunnattoman kiitolliselta.

Läsnäolo

Filosofi Martin Buber kuvaa sanaparia Minä – Sinä suhteena, joka vaatii molemminpuolisuutta. Se ei havainnoi, luokittele eikä analysoi, vaan siinä syntyy kahden ihmisen välille oma yhteinen todellisuus, jota ei voi selittää. On kaksi ihmistä ja yhteys heidän välillään. Ei tarvitse edes sanoa mitään. Juuri se käsillä oleva hetki tuo ne ajatukset, kuinka edetä. Saa vain olla ja molemmin puolin tuntea toisen läsnäolon.

Olisi hienoa, jos pystyisimme tarvittaessa antamaan hyväksyvästi tilaa myös epätoivolle ja lohduttomuudelle, emmekä pyrkisi väkisin lohduttamaan niitä heti pois. Tukisimme toisen oikeutta tuntea juuri niitä tuntemuksia, joita hän tuntee. Auttaisimme häntä kohtaamaan itsensä ihmisenä kaikkine puolineen. Pystyisimme voittamaan pelkomme, menemään tilanteeseen kokonaisena itsenämme ja luottamaan yhdessäolemisen voiman tuottamiin ratkaisuihin.

Jotta ihminen voi tulla Minäksi, tarvitaan Sinää, sanoo Buber. Yksi kysymys saattaa avata siihen mahdollisuuden:

Mitä sinulle kuuluu?

Artikkeli on ystävänpäivän kunniaksi uusinta reilun kahden vuoden takaa.