Adam Grant kertoo kirjassaan Give and Take (2013) lääketieteen opiskelijoista, jotka luokiteltiin luontaisen vastavuoroisen käyttäytymistapansa perusteella antajiin (givers), sopijoihin (matchers) ja ottajiin (takers). Antajat jakoivat tietoaan ja auttoivat pyyteettömästi toisia opiskelijoita aina kun pystyivät, sopijat tekivät sitä vastavuoroisesti palvelus palveluksesta periaatteella ja ottajat silloin, kun näkivät itse hyötyvän siitä arvioituja ”kustannuksia” enemmän. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen antajien arvosanat olivat kehnoimmat. He olivat omistautuneet auttamiselle niin paljon, että omien osaamisaukkojen paikkaaminen oli jäänyt liian vähäiseksi.

Toisena vuonna tilanne kuitenkin muuttui.  Antajat olivat nousseet arvosanoissa samalle tasolle ottajien ja sopijoiden kanssa. Kuudentena vuonna he olivat selvästi muita osaavampia.

Miksi?

Toisena opiskeluvuotena alkoivat erilaiset tiimeissä tehtävät harjoittelutyöt. Menestys alkoi yhä enemmän riippua kyvystä tehdä ryhmätyötä ja palvella ihmisiä. Antajien luontainen taipumus auttaa muita tiimissä, ottaa epäkiitollisia tehtäviä, tehdä tehokasta yhteistyötä ja välittää potilaista alkoi vaikuttaa. Heille oli tyypillistä kuunnella ja kysyä enemmän kuin puhua.  Auttaminen lisäsi myös luottamusta antajaan, mikä helpotti huomattavasti avun saantia, kun hän itse tarvitsi sitä. Antajan menestys näytti leviävän ja kasaantuvan, kun taas ottajan menestyessä joku muu yleensä kärsi tappion. Maine vilpittömänä auttajana osoittautui tässä tapauksessa menestystekijäksi.

melojatiimi

Antajista on yleisemmin havaittu, että he tyypillisesti menestyvät joko kehnosti tai erinomaisesti. Tutkittaessa syitä tähän kahtiajakoon havaittiin, että menestyneillä antajilla oli muista välittämisen lisäksi itsekkyyttä ja he olivat yhtä kunnianhimoisia kuin ottajat ja sopijat. He osasivat pyytää apua, kun sitä tarvitsivat, varoivat uupumista ja fokusoituivat neuvottelutilanteissa mieluummin vastapuolen ajatteluun kuin tunteisiin. He osasivat lisäksi tunnistaa miellyttävänkin ottajan ja vaihtaa silloin vuorovaikutustyylinsä antajasta sopijaksi. Neuvottelutilanteissa he välttivät epäitsekkäälle ihmiselle tyypillisen pehmeyden ajattelemalla neuvottelevansa jonkun muun kuin itsensä puolesta, esimerkiksi perheensä hyvinvoinnin puolesta. Tai he saattoivat kuvitella olevansa itsensä mentoreita.

Martin Nowak on vielä hionut huippuunsa antajalle sopivan ”anteliaasti samalla mitalla” –vuorovaikutustavan, jolla ottajalle tarjotaan mahdollisuus muuttaa neuvottelutapaansa. Siinä ei ikinä unohdeta hyvää tekoa ja silloin tällöin annetaan anteeksi huono teko. Kun antaja joutuu vasten tahtoaan kilpailuhenkiseen neuvotteluun, hän tätä tapaa noudattamalla kilpailee kaksi kolmasosaa ajasta ja yhden kolmasosan hakee yhteistyötä.

Yksi Adam Grantin vinkkaama tapa lähteä antamisen tielle on päättää auttaa joka päivä jotain ihmistä pyyteettömästi sellaisella tavalla, joka vie omaa aikaa enintään viisi minuuttia.

Toimitko jo niin tai otatko haasteen vastaan?

Piditkö tästä? Jaa se muillekin:

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on whatsapp
Share on google
Share on email

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *