Professori Edward Deci kertoo kirjassaan ”Why we do what we do. Understanding Self-Motivation” (1995) mielenkiintoisesta kokeesta. Hän halusi tutkia, mitä ihmisten innostukselle tai sisäiselle motivaatiolle tapahtuu, kun he rupeavat saamaan palkkiota työstä, jota aiemmin tekivät puhtaasta mielenkiinnosta. Hän huomasi, että opiskelijoiden suosiossa oli palikkapeli, jossa tehtiin eri muotoisista palikoista hahmoja kuvien mukaan. Opiskelijoita innosti erityisesti onnistumisen tunne, kun pystyi rakentamaan vaativan muotoisista palikoista täsmälleen kuvan mukaisen hahmon.
Deci kokosi kaksi ryhmää opiskelijoita ja antoi kaikille tehtäväksi tehdä palikkapelin kuvioita puolen tunnin ajan. Toiselle ryhmälle maksettiin jokaisesta kuviosta pieni korvaus ja toinen teki kuvioita ilman korvausta. Kun puoli tuntia oli kulunut, kokeen pitäjä poistui huoneesta, mutta ryhmiä tarkkailtiin. Osoittautui, että palkittu ryhmä lopetti kuvioiden rakentamisen, kun palkkioiden antaminen loppui, mutta toinen ryhmä jatkoi edelleen kiinnostuneena yhä vaikeampien tehtävien tekemistä.
Halu tekemiseen, josta aiemmin oltiin innostuneita, näytti pysyvän ennallaan palkkiota maksettaessa, mutta katoavan, kun palkkion maksaminen loppui. Palkkio näytti muuttavan innostavan aktiviteetin jonkinlaiseksi ulkoa kontrolloiduksi tekemiseksi ja hävitti alkuperäisen luontaisen motivaation.
Palkitseminen saattaa monessa tilanteessa tuntua helpolta ja hyvältä motivointikeinolta. Se näyttää tehtyjen tutkimuksien valossa olevan kuitenkin vaativa taitolaji. Pahimmillaan se voi tappaa olemassa olevan sisäisen motivaation.
Tiukkasanainen Alfie Kohn varoittaakin kirjassaan ”Unconditional Parenting” (2005): ”Kun annamme lahjoja, niihin ei saisi liittyä mitään ehtoja. Lahjoja ei saisi ikinä antaa palkkioksi hyvästä käytöksestä tai hyvistä arvosanoista tai jostakin muusta asiasta.” Ja ”haitallisin kehumisen muoto on sellainen, jolla pyritään vahvistamaan sitä, mitä lapsi on tekemässä. Kehumisen tulisi olla spontaani ilon ilmaus jostakin, mitä lapsi on tehnyt ilman aikomusta vahvistaa jotakin käyttäytymistä.” Palkkioon sisältyvä ehto on ulkoa tuleva ohjaus, mikä helposti heikentää palkittavan kokemusta vapaaehtoisesta toiminnasta ja sitä kautta vähentää sisäistä motivaatiota.
Myös ulkoisilla motivaatiokeinoilla on paikkansa, vaikka Kohn tiukkana ehdollisuuden vastustajana saattaa olla asiasta eri mieltä. Oppimiseen liittyvissä asioissa kuitenkin edellytysten luominen sisäisen motivaation syntymiselle ja säilymiselle on enemmän kuin hyödyllistä.
Kuinka sitten kannattaisi toimia, kun ajatus palkitsemisesta tulee mieleen ja halutaan säilyttää olemassa oleva sisäinen motivaatio? Yksi mahdollisuus on pohtia:
- onko palkitseminen todella tarpeen
- jos on, kuinka siitä voisi tehdä mahdollisimman vähän ehdollisen
Amerikassa erilaiset puskuriin kiinnitettävät tarrat ovat yleisiä. Äiti, jonka lapsi valittiin ”kuukauden opiskelijaksi”, sai koululta puskuritarran ”Olen ylpeä lapsestani, joka valittiin kuukauden opiskelijaksi”. Kotiin tultuaan hän haki välittömästi sakset ja leikkasi loppuosan pois. Puskuriin kiinnitettäväksi siis jäi:
”Olen ylpeä lapsestani.”
Entä Sofi?
Häntäkin rupesi vaivaamaan ajatus ylpeytensä ehdollisuudesta. Niinpä Facebook-viesti sai uuden muodon:
Olikohan hän hieman yliherkkä ehdollisuudelle? Tai oliko sittenkään?